Ingrid
Konda
Masa
Orno
Puppe
Spini
Tane
Tipov
U-Uu
Olin jo aikamoissa soosissa kun tätä katsottiin, joten pitäydyn tän kohdalla vanhoissa tähdissä 🙂
****½ Konda 8.3.2013
Hohto ja Goodfellas luonnollisesti täysiä vitosia, kerta kaikkiaan mahtavia elämyksiä
***** Tipov 8.3.2013
Alkupuolen juonellinen kehittely ei ole aivan loppuun hiottua, mutta siitä huolimatta tämä on itsellä listaykkönen. Kubrickin ohjaus ja kamerankäyttö on yksinkertaisesti mestarillista. Viimeinen tunti on jatkuvaa briljanttia elokuvakerrontaa, jonka vertaista en ole vielä nähnyt. Nicholsonin maaninen roolisuoritus on sekin ainutkertainen. Huikea kauhun ja mielipuolisuuden tunnelma tekee edelleen syvän vaikutuksen, vaikka katselukertoja on takana varmasti yli 20. Philip Stonelle erityismaininta ikuisesti unohtumattomasta Delbert Gradyn hahmosta ja totta kai erityisesti siitä huikeasta vessakohtauksesta. 5
On tää kyllä mahtava! Tässä on niin huikea määrä upeita kohtauksia, että jalat alta. Jackie-boy on aivan uskomattomassa vireessä ja kuten on tullut todistettua muutamassa kosteassa illassa, niin kaverin suoritusta pystyy katsomaan lähes tauotta uusintana. Välillä kaveri tosin menee melko lähellä satiiria, mutta pystyy onneksi rautaisella ammattitaidolla pitämään homman hanskassa (Kubrickia lienee tästä myös kiittäminen). Muutamasta lievästä säröstä huolimatta nostan myös arvosanani täyteen vitoseen.
*****
Hohto tuli taas kerran tsekattua. Ekan puolen tunnin jälkeen alkaa iso pyörä pyöriä ja fantastiset kohtaukset seuraavat toisiaan. Tihentyvää kauhun tunnelmaa ja puhdasta nautintoa kerrasta toiseen. Tähän ei voi kyllästyä! Jackyboyn baaritiskikohtaus Dannyn pikku vahingon selvittelyineen on kyl uskomaton klassikko. 5
Oho, tähdet jääny antamatta. 5 tähteä. “It seems that I’m temporarily light” on erittäin käyttökelpoinen laini.
Toi on liiankin sopiva line nykyisin, mut valitettavasti jatkokysymykseen: “How`s my credit in this joint anyway?” vastaus ei useinkaan ole: “Your credit`s fine Mr. Torrance.” 🙂
Tähän täytyy lisätä Jackyboyn repla tyhjällä baaritiskillä. Se kertoo mitä oluen jano parhaimmillaan on eli kannattaa pitää kotioloissa bisseä aina saatavilla: “God, I’d give anything for a drink. I’d give my goddamned soul for just a glass of beer.”
“Little slow tonight?” ja siihen elokuvahistorian paras piruileva nauru päälle, kuuluu myös lähtemättömästi mieleenpainuviin hetkiin tuossa kohtauksessa.
Tuli luettua taas Stephen Kingin Hohto-romaani (tämä oli yhdestoista kerta) ja sen päälle tietysti halutti katsoa myös leffa jälleen kerran. Vaikka kirjan ja elokuvan vahvuudet ovat aivan eri tekijöissä, ovat molemmat uskomattomia taideteoksia, joihin on mahdotonta kyllästyä. Joka kerta aukeaa lisää tasoja ja aina huomaa jotain uutta.
King itse ei pidä Kubrickin tulkinnasta, mikä ei ole ihme, koska kirja rakentuu taitavalle psykologiselle kuvaukselle, kun taas Kubrickin elokuva toimii ennen muuta visuaalisella tasolla, jossa kuvat ja tunnelmat puhuvat tarinan rakentamisen kustannuksella. Voisi sanoa, että Kubrickin teos on Kingin tarinan inspiroima, ei niinkään kirjan varsinainen filmatisointi.
Shelley Duvallia Kubrick tunnetusti rääkkäsi rajusti kuvausten aikana ja kehotti myös kuvausryhmää samaan, ilmeisesti tarkoituksenaan saada tämä hysteeriseen tilaan kohtauksia varten. Tämä myös onnistui, sekä näyttelijäsuorituksen että siviilielämän suhteen, nimittäin Shelley on tämän jälkeen kärsinyt vakavista mielenterveyshäiriöistä.
Legendaarinen pesismailakohtaus muuten kuvattiin peräti 127 kertaa, mikä on jopa Kubrickille aika paljon.
OLED-töllöltä Illuusiolla tsekattuna tätä oli kyllä mahtavaa katsoa, kun visuaalisuus pääsi todellakin oikeuksiinsa. Mielenkiintoista nähdä mihin tekniikka vielä kehittyy ja miten leffateatterit vastaavat kilpailuun, kun kotiteatteripuolella kehitys laukkaa. Näinkin vanha elokuva näytti uskomattoman hyvältä, kun musta on mustaa ja kohtausten dynamiikka pääsee oikeuksiinsa.
*****
Pitihän tämä taasen katsella ennen kuin tulee vuosi edellisestä kerrasta täyteen. Tällä kertaa erityisesti Shelley Duvallin intensiivisyys ja Philip Stonen tyylikäs brittiaksentti hellivät elokuvanystyröitäni.
Kubrick muuten kuvasi “All work and no play makes Jack a dull boy” Euroopan markkinoita varten kohtauksen myös italiaksi, ranskaksi saksaksi ja espanjaksi. Nämä paperit ja muuta mielenkiintoista löytyy Lontoon Stanley Kubrick Archivesista. Täytyis tehdä tuonne joskus kyllä vierailu! Viime Lontoon reissumme aikaan se ei ollut yleisölle vielä avoinna.
*****
Viiden tähden klassikko ja Nicholsonin suoritus baarissa on ehkä parhaista paras hänen kaikista suorituksistaan. On myös erinomainen ilmentää raivoaa hiusten tärähtelyllä. Kirveskohtaukseen ovat kyllä löytäneet massiivisen kirveen. Jacky-boy olis kyllä retkikirveellä nakutellessaankin saanut kauhun väreilemään, mutta kirves on piste i:n päälle. *****
Hohto viisi kirjainta ja viisi tähteä. Elokuva, joka ilmentää ihmisen sisältä syntyvää raivoa, kun annetaan aikaa ja paikka antaa mahdollisuuden siihen. Meissä kaikissa elää eläin, joka vain onneksi harvoilla vapautuu, mikä tässä rainassa osataan sekä kuvata että näytellä uskottavasti. Pelko on käsinkosteltava, kun se on uskottava ja se tulee lähteestä, jonka tulisi suojella. *****
Katsoin nyt (vasta toisen kerran) Hohdon pidemmän leikkauksen eli ns. Amerikan version. Hommahan meni niin, että Kubrick on hyväksynyt ja leikannut molemmat versiot. Hän lyhensi aikanaan leffaa Euroopan markkinoita varten, koska ensimmäiset jenkkiarvostelut kritisoivat sitä (typeryydessään) liiallisesta pituudesta.
Jenkkiversio on noin 25 minuuttia pidempi ja erityisesti alkupuolella monet kohtaukset ovat pidempiä. Kokonaan uusista kohtauksista ainoa merkittävä lisäys on psykiatrin käynti Dannyn luona melkein heti alussa.
Pidän tätä pitkää versiota jopa parempana kuin lyhyempää, johon olemme täällä pohjolan perukoilla ihastuneet. Tarinan rakenne ja rytmi toimii alkupuolella nyt paremmin ja taustalla vellova kauhun jännite kasvaa täyteen mittaansa hieman hitaammin, mikä toimii mielestäni hienosti. Parissa, kolmessa yksittäisessä kohdassa tiukempi leikkaus tuntuisi toimivan aavistuksen paremmin, mutta valtaosa lisäyksistä tuo tarinaan lisää lihaa ja herkullisia nyansseja.
Toki erot näiden kahden version välillä eivät ole mitenkään ratkaisevia, kun lyhyempi versio on kuitenkin ollut itselläni listaykkönen jo muutenkin, mutta jenkkiversio tuo vielä viimeisen pisteen iin päälle.
I Love it! 5